Sound of Musing

Ohhoh sentään mikä viikko oli viimo viikko. Pistän nyt pelkän tekstiversion, kuvia viikosta laitan sitten kun saan moochattua kaikilta kuvat. Niitä pitäis olla ihan pirusti ja joukossa ihan käsittämättömiä helmiä. Brace yourselves for the 4 foot snow penis.

Lähtö oli tosiaan 18.3. lauantaina siinä yhden aikaan. Määränpäänä oli Avoriazin hiihtokeskus, joka on yksi Ranskan kuuluisimmista ja parhaista hiihtokeskuksista. Avoriazin ”suuralue” on muuten vissiin maailman suurin yhtenäinen hiihtoalue, jolle saa saman hiihtolipun. Meidän hiihtoliput tosin kattoi pelkän Avoriazin keskuksen, mutta kyllä se meille riitti ihan hyvin. Moni reissulainen lunasti koko alueen lipun suht suolaiseen lisähintaan.

Koko alppimatkan – joka kulkee nimellä Altigliss Challenge – idea oli siis seuraava: laitetaan n. 700 opiskelijaa yhteen hiihtokeskukseen ja jaetaan ne viiden joukkueisiin ja sitten pistetään nämä joukkueet (tai ne joukkueet joita kiinnosti) kisaamaan maineesta ja kunniasta erilaisissa lajeissa, joita oli boardercross, giant slalom, big air ja sellain pulkka & lumikenkäviestijuoksu. Ja kaiken tämän päälle järkätään iltaisin niin paljon ryyppäjäisiä että teekkareiden vappu alkaa näyttää herätysjuhlilta. Oiva konsepti, kerrassaan. Altgliss Challenge järkättiin nyt tietääkseni jo viidettä kertaa ja kuulema joka vuosi on meininki parantunut ja hommat skulannut paremmin. Sponsoreita on ihan perkeleesti ja palkinnot on sen mukaiset. Niistä myöhemmin lisää.

Meidän joukkue oli alunperin lähtenyt matkaan ihan sellaisella hauskanpitoasenteella. Mä olin kuitenkin ilmoittanut (vaatimattomasti) etukäteen, että mä haluan voittaa boardercrossin. Täytettiin ilmoittautumislappu silleen puolihuolimattomasti ja annettiin järkkäreille. Laitettiin mm. Fahmi big airiin, vaikka se on laskenut laudalla elämänsä aikana ehkä 6 kertaa ennen koko reissua. Fahmi tosin nukkui bussin takana kun lappua täytettiin, eli tästä syystä mahdolliset protestit jäi kuulematta. Vitsailtiin Fahmille, että ”just use the Al-Qaeda pilot method; don’t care about the landing, just get yourself in the air!”

BTW, Fahmin itseironian taju on muuten huippuunsa hiottu. Fahmihan on siis marokkolainen juuriltaan, mutta on asunut koko elämänsä Norjassa. Oltiin kerran menossa pelaamaan pokeria (joka on siis meidän vaihtariäijien virallinen ajanviete) ja hissin pysähtyessä kerrosten välissä Fahmi heittää: ”Oh great, I’m stuck in an elevator with two Americans and two Scandinavians. If we die here, guess who gets the blame? That’s right, the muslim. ’Al-Qaeda kills two American students in France.’ ” Just great. Nobody would a shit about the Scandinavians, though.” Arvaa vaan repeiltiinkö pahasti. Ja jos toi vitsi ei uppoa teihin näin kerrottuna niin sit you just had to be there. Nih.

Aaaaaanyway, Avoriaziin saavuttiin siis lauantai-iltana joskus kello 19. Avoriazin kylä on ihan huikea. Autot on kylässä kielletty, eli meidän piti kävellä sellainen 500 m bussilta hotellille. Koko kylä on sellainen winter wonderland hevosvaljakoineen ja puisine rakennuksineen. Ihasteltiin kaikkea siinä ohikulkiessa, oli kyllä aivan iiiiihanan tunnelmallinen paikka. Kylän läpi periaatteessa kulkee laskettelureitti ja se on jotenkin häröä kun kylässä kävellessä päiväsaikaan vastaantulijat menee jotenkin ...kävelijä... kävelijä... hevonen... laskettelija ... kävelijä ... laskettelija ... laskettelija ... hevonen ... hevonen ... lapsi.

Päästiin vihdoin joskus ennen kello kahdeksaa hotellihuoneisiin sisään. Jokaiselle joukkueelle oli jätetty säkillinen ruokaa (kuivamuonaa, kastikkeita, riisiä ja pastaa lähinnä) sekä joitain aamiaisjuttuja jääkaappiin. Me tosin oltiin ostettu safkaa matkan varrelle jonkin verran etukäteenkin ja totta kai viinakin jonkin verran (vain seitsemän litraa vodkaa neljälle ihmiselle, Fahmihan ei juo). Pakettiin kuului muuten myös joka aamu ”aamiainen”, eli toisin sanoen joku kävi joka aamu heittämässä kaks tuoretta patonkia ja viis croisanttia ovenkahvaan roikkumaan. Muonitus ja juomitus pelas kyllä tosi hyvin koko matkan ajan, meinaa mulla meni rahaa koko matkan aikana noin 50€ ja sekin sataprosenttisesti baariin. Ehkä mun kilpailua edeltänyttä aamua lukuunottamatta joka aamu oli silti darra. Nice.

Sunnuntaina siis ei ollut kisailua vaan koko päivä oli omistettu laskemiselle. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ihmisiä ei ollut liikaa rinteissä. Käytettiin päivä lähinnä rinteiden sisäpuolella ja tustuttiin keskukseen. Rinteet pysyi koko päivän ihan hyvässä kunnossa ja monet niistä oli mukavaa kurvailua ja välillä mukavan jyrkkääkin. Avoriazin pisin lasku on muuten vaatimattomat 7.8 km, joka tosin oli aika paska. Mutta pakko se piti vetää, jotta voi sitten blogissa leuhkia niin tehneensä. Leuhk leuhk.

Illalla oli ns. avajaisbileet, johon koko joukkueen oli käskettyä pukeutua samalla tavalla. Me ei tietenkään oltu ostettu mitään etukäteen, vaan alettiin miettiä asusteita noin tuntia ennen bileisiin lähtöä, kuten antimetroseksuaalien kuuluukin. Marco (NOR) oli pöllinyt aulasta meille kaikille extralakanat ja ne päätettiinkin yksissä tuumin uhrata illan juhliin. Toga! Toga! Toga! Oltiin aika hitti ja oli kivaa. Loppuillasta Marco oli kuulema läpsinyt kaikkia vastaantulijoita toogan hännällä ja meinas saada turpaansa. Parasta oli tietty se, että se toogan häntä oli käynyt pisuaarin pohjalla jossain välissä, mutta sitä ei onneksi kukaan tiennyt.

Maanantainakaan ei ollut vielä kisoja, mutta ilma oli niin kovin sumuinen ja lumisateinen, että laskeminen jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi. Oli oikeesti vähän pelottavaa laskea lasit ihan koko ajan lumihiutaleiden peitossa näkyvyyden ollessa sumun takia alle 5 metriä. Jos sama ilma olis ollut edellisenä päivänä kun vasta tutusttiin keskukseen niin siinä oli tullut ruumiita. Tai ainakin eksymisiä. No ehkä enemmän kirosanoja vaan, mut silti. Illalla mentiin ihan vaan parille oluelle, kun kaikilla oli niin paska fiilis ja mulla oli seuraavana päivänä se boardercross-kisa.

Tiistai-amuna oli ilma vielä paskempi kuin edellisenä päivänä. Menin ns. Altgliss Villageen kysymään, että oliko kisa peruttu vai ei. Mun korvaan boardercross-kisa (lyhyt kertaus säännöistä: neljä lautailijaa lähtee yhtäaikaa esteitä ja hyppyjä täynnä olevalle radalle ja voittaja on totta kai ensimmäinen maalilinjan ylittänyt) sumuisessa ja räntäsateisessa ilmassa kuulosti lähinnä vakuutusyhtiön pahimmalta painajaiselta, mutta kovasti Altigliss-väki sanoi että joo joo sinne vaan. Grrrreit.

Menen lähtöpaikalle ja alan tutkia rataa. Kyseessä oli ihan hands down paskin boardercross-rata mitä oon ikinä nähnyt. Radan alussa oli sellainen 50 metriä pitkä tasainen osuus, joka kulki poikittain mäkeen nähden(!) parilla kumpareella höystettynä. Tämän jälkeen oli neulansilmämutka(!!) vasempaan ehkä noin kahden metrin kääntösäteellä, jota seurasi välittömästi toinen neulansilmämutka(!!!) oikeaan ja sitten vielä yksi mutka vasempaan ennen kuin alkoi liian lähelle toisiaan sijoitetut kumpareet, jota seurasi todelle äkäinen hyppyri paskalla alastulolla(!!!!). Tästä sitten vielä pari kumparetta ja yksi käännös ja maali. Ja kaikki tämä hirvittävässä räntäsateessa ja hernerokkasumussa. Mietin, että tällä radalla ei tule yhtäkään ”rinta rinnan maaliviivalle”-loppuhuipennusta, vaan todennäköisesti kaikki kaatuu ekassa mutkassa ja se joka kerkiää ekana pystyyn laskee voittajana maaliin. Olin aika pitkälti oikeassa.

Kun Ranskassa kerta oltiin, niin alkoi kilpailu vain kaksi tuntia myöhässä. Ihailtavaa tehokkuutta. Ketään ei onneksi vituttanut, sillä jengi nautti räntäsateesta täysin rinnoin. No wait... Noh, ihan sama. Vihdoin kuulutettiin, että pidettäisiin aluksi pelkät yksinäiset aika-ajot, josta sitten yhdeksän parasta jatkaisi kolmen hengen semifinaaleihin ja lopulta kolmen hengen finaaliin. Mun lähtönumero oli lähempänä sitä peräpäätä. Kun lähdön aika koitti niin olin jo niin märkä, että housut oli vaihtanut väriä vaaleansinisestä asteen tummempaan koko kankaan alueelta. Takki oli kanssa mukavan läpikostunut ja hanskoista pystyi puristamaan vettä kuin pesusienistä. GoreTex, there’s blood on your hands.

Olin kuivannut lasit ennen lähtöä, mutta näkyvyys katosi noin 20 metriä portista irtauduttua, which was nice. Pumppaan ihan mukavat vauhdit ekoista kumpareista ja saavun neulansilmämutkiin. Ensimmäinen menee ihan OK, mutta toisessa vedän kurvin reilusti pitkäksi Fuckin’ great. Noh, pysähdyn ja kierrän portin uudestaan pomppien, kiroilen ja lasken alas maaliin. Vitutti aika huikeasti ja olin ihan varma, että en pääse jatkoon. Menen kuitenkin katsomaan tulokset ihan vaan katsoakseni, että kuinka paljon jäin voittajasta. Olin karsintojen seitsemäs. W-T-F. Jäin voittajasta noin kuusi sekuntia, mutta silti pääsin yhdeksän parhaan joukkoon. No jaaha. Ei muuta kuin takaisin ylös ja odottelemaan semifinaalia - räntäsateessa totta kai.

Semifinaalissa laskettiin siis kolmistaan. Mä sain jostain syystä valita lähtöportin ensimmäisenä ja valitsin totta kai sisimmän, koska siitä pääsee loogisesti ensimmäisenä mutkaan. Mun kanssakilpailijat oli joitan ranskalaisia, joilla oli isot kannustajajoukot hurraamassa. Mulla ei ollut ketään, kaikki mun joukkuetoverit oli varmaan kotona juomassa kuumaa kaakaota. *niisk* Toisen kanssakilpailijan lempinimi oli ”Bébé”, tai sitä ne mimmit kovaan ääneen huusi. Minähän en milleen vauvalle häviä, tuumin.

Saan paskan lähdön ja jään jonkin verran jälkeen. Saavun ekaan mutkaan viimeisenä. Otan ulkokaarteen ja menen neulansilmään ja katso! ranskalaiset ei osaa laskea vaan pysäyttävät vauhdin lähes kokonaan sillä aikaa kun meikä laskee kurvin ylimachosti seinää pitkin yläkautta ohi ja seuraavaan mutkaan johtajana. Tällä kertaa en vedän kurvia pitkäksi vaan vedän se lähes yhtä miehekäästi seinää pitkin. Tästä eteenpäin rata onkin pelkkää kruisailua ja saavun maaliin noin viisi sekuntia ennen kakkosta. Finaaliin. Oli perkeleen hyvä fiilis ja päätinkin, että tästä pitää leuhkia blogissa oikein kunnolla.

Finaali alkoi tästä noin puolen tunnin päästä eikä räntäsade ollut vieläkään hellittänyt. Rinteessä ei ollut juuri ketään muita kuin me boardercrossaajat. Aloin jo oikeasti pelätä, että saan jonkun keuhkokuumeen kun olin niin kylmissäni ja märkä. Kelatkaa mikä elävä sankaritarina mä olen, uhraan itseäni joukkueen eteen. Jooh. Finaalissa mua vastassa oli joku espanajalainen ja ... ei kukaan. Kolmas finalisti ei koskaan saapunut paikalle, tiedä miksi. Saan tällä kertaa hyvän lähdön ja alan pumpata vauhtia ja matkata kohti ekaa kurvia. Yht’äkkiä espanjalaisen laudan etukärki osuu meikäläisen teiliin ja menetän tasapainon ja kaadun tasaiselle. Espanjalainen laskee häiriöttä voittajana maaliin. Vittu mikä antikliimaksi, oikea titaanien taisto. Otti päähän (taas) ihan perkeleesti, mutta ei auta itku markkinoilla. Eikä se tehnyt sitä tahallaan ja pyysi vielä anteeksi alhaalla. Annoin anteeksi.

Piti laskea vielä kerran alas, nousta ylös lähtöpaikalle, hakea reppua ja jättää lähtönumero, laskea alas ja nousta ylös ja lopulta laskea hotellille. Mun kehon kosteusprosentti lähenteli varmaan sataa tai yli. Mutta silti jollain tavalla oli hyvä fiilis. Fiilis oli hyvin läheistä sukua sille kun joskus 2003 hakattiin meidän mökillä tirppapoikien kanssa kirveellä avanto auki kolmessa tunnissa, eli miehekkään alkuvoimainen. Siihen se meikäläisen seksikkyys sillä hetkellä varmaan jäikin. Kämpille saavuttuani sain kuulla kaikilta, että olin muka märkä. Palturia.

Hei kaikki Seireenit ja muut telaketjunmieliset, selittäkääpä mulle tämä: boardercrossissa oli osallistujia 70, joista miehiä 63. Miesten boardercrossin voittaja sai Salomonin repun ja DVD:n, kakkonen (minä, MINÄ!!) sai Salomonin T-paidan ja DVD:n. Naisten voittaja sai puolestaan uudet Salomonin sukset ja DVD:n. Onko tämä sitä kuuluisaa tasa-arvoa, häh??!?!1 No ei, kai niillä oli joku diili Salomonin kanssa jota niiden piti noudattaa palkitsemiskäytännöissä. Mut oli se silti musta _hieman_ epäreilua. Meidän joukkue siis kokonaistilanteessa luonnollisesti toisena, which was nice.

Seuraavana päivänä oli Marcon vuoro hoitaa kotiin giant slalom. Marco oli totta kai vetänyt edellisenä iltana koko matkan pahimmat pleksinsä, kuten kunnon ylisuorittajan kuuluu. Marco pääsi juuri ja juuri sängystä ylös ja pysyi käytännössä tahdonvoimalla pystyssä. Marco kaatui laskunsa aikana kolme kertaa ja tuplasi tyylikkäästi voittajan ajan. Joukkueemme luuli, että siinä meidän mahdollisuudet koko turnauksessa hyvään sijoitukseen, mutta eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa! Marco oli yksi harvoista lumilautailijoista ja giant slalomissa oli päätetty ottaa suksijat ja lautailijat erikseen. Tähän päälle vielä se, että moni lumilautailija diskattiin erinäisistä syistä, niin Marco oli loppujen lopuksi lumilautailijoiden sarjassa seitsemäs ja sai saman verran pisteitä kun mitä jos olisi ollut suksijoiden sarjassa! Käsittämätöntä tuuria! Tokan lajin jälkeen meidän joukkue (jonka nimi oli muuten The Dritts, dritt tarkoittaa norjaksi paska, tsih) oli vielä neljäntenä. Tässä vaiheessa alettiin oikeasti miettiä miten sijoittua mahdollisimman hyvin kahdessa vikassa lajissa.

Oltiin tosiaan ilmoitettu Fahmi big airiin ja tähän oli pakko tulla muutos. Big airissa päti kuulema samat säännöt kuin giant slalomissa, eli lautailijoille ja suksijoille oli sarjat erikseen. Kristoffer (SWE) ei ollut laskenut noin kahdeksaan vuoteen, mutta päätettiin pistää poika silti suksilla matkaan. Mäkin sain lainaksi yhdeltä toiselta ruotsalaiselta sukset ja me harjoiteltiinkin Kristofferin kanssa hyppimistä seuraavana aamuna. Itse en ollut laskenut suksilla noin kolmeentoista vuoteen ja oli alkuun hieman hakemista, mutta loppujen lopuksi oli ihan perkeleen hauskaa. Mun lopettaessa suksiminen ei tosiaan ollut carving-suksia. Niillä oli tosi hauska laskea kovaa. Kristoffer kerkes vetää yhteensä vain kolme harjoitushyppyä ennen kisaa, mutta ei mahtanut mitään.

Itse kisassa kävi just niinkuin oltiin ennustettu; suksijoita oli selvä vähemmistö, joten Kristoffer pääsi helposti finaaliin. Taktiikka puri ihan täydellisesti, Kristoffer oli suksijoiden sarjassa seitsemäs eikä tehnyt hypyissään muuta kuin lentänyt pitkälle ja tehnyt pienet saksikikat. Very nice. Kristoffer olikin yhtä hymyä koko illan, meinaa aika hyvin jos miettii, että mies oli hypännyt ensimmäistä kertaa isosta hyppyristä samaisena aamuna! Kokonaiskilpailussa oltiin tällä hetkellä kuudentena. Niin lähellä jo!

Samaisena iltana kylän keskustassa oli vähän aneeminen freestyle show. Showssa piti olla sekä hyppyri että reilit, mutta koska lumi oli niin paskaa niin piti tyytyä pelkkiin reileihin. Sitä jaksoi katsoa ehkä noin vartin, kunnes mentiin takaisin kämpille juomaan kalajaa. Freestyle showssa oli kaksi todella taitavaa DJ:tä soittamassa ja samaiset kaverit oli buukattu soittamaan myös illan Altigliss-bileissä. En muista niiden nimiä, mutta niiden tapa soittaa oli lähenteli Scratch Pervertsejä. Pojat veti niin käsittämättömän hyvän kolmen tunnin setin; eka tunti funkkia ja old skool räppiä, sitten tunti räppiä noin viimeisen kymmenen vuoden säteeltä ja viimeinen tunti junkkaa. Olin bileissä vissiin viiteen asti, oli niin hemmetin kova meno. Hoilasin ääneni käheeks Mobb Deepin Shook Ones Pt. II:n ja Congo Nattyn Champion DJ:n tahtiin. Oli ihan käsittämättömän hauska ilta.

Perjantaina oli viimeinen laji, eli viesti. Ekaksi yhden tiimiläisen piti laskea pumpattavalla patjalla alas rinnettä ja sen jälkeen läppäistä joukkuetoverinsa kättä ja tämä sitten juoksee lumikengillä yhden kierroksen esterataa pitkin. Fahmi pistettiin pitkine koipineen juoksemaan ja Shahrooz (AUS) laskemaan pulkalla. Pudotuspeli oli armoton, meinaa kolmen ryhmissä mentiin ja vain voittaja jatkoi semifinaaleihin. Oli siis pakkovoitto edessä. Lähtölaukaus... rinta rinnan mennään... kaksi muuta kilpailijaa katuu!... Shahrooz liukuu johdossa vaihtoon... Fahmi juoksee... juoksee... juoksee!... VOITTAA! WHOOO!!!! Sitten tuli semifinaaleissa turpaan ja oltiin lopulta sijalla 11, mikä oli jotakuinkin se mitä tavoiteltiinkin. Illalla saatiin vielä kuulla, että viestin voittaja sai puolet vähemmän pisteitä mitä muissa lajeissa, mikä passasi meille hyvin.

Illalla oli klubilla (jossa haisi näin kuudennen päivän jälkeen jo todella pahalta) palkintojenjako. Meillä ei ollut hajuakaan lopullisesta sijoituksesta, itse veikkasin viidettä, muut oli vähän pessimistisempiä. Palkintojenjako myöhästyi periranskalaiseen tapaan tunnilla, onneksi ei oltu yhtään täpinöissä, olis voinut muuten aika madella. No wait... Noh, kuitenkin jossain vaiheessa iltaa musiikki feidattiin pois ja lavalle astui Altiglissin puheenjohtaja (joka on muuten kissa, grrr) ja alkoi luetella voittajia. 10...ei ...9 ...ei ....8!...ei...7!!....ei!..6!!!!....EI!!!....5!!!!?!?!.. JOOOOO!!!!! Noustiin lavalle pokkaamaan palkinnot, jotka oli jokaisellet tiimijäsenelle samat. Get this:

* North Face naisten T-paita
* Joku lumilautailu-DVD
* Sellain kaulaan ripustettava avainjuttu à la KY:n 90-v.
* Maailman härskeimmät(tm) Spiderman-bokserit, ihan sairaan siistit
* UUSI DYNASTARIN 156 CM LUMILAUTA!!!!

Oltiin lievästi sanottuna tohkeissamme. Me voitettiin ilmaiset lumilaudat! Jee! Tahtoisimme kiittää tuomareita ja ennen kaikkea pistämätöntä taktikointia turnauksen kuluessa. Muuten, kuka haluaa ostaa uuden, täysin käyttämättömän lumilaudan? Huutokauppa lähtee 150€:sta.

Tämä siis kilpailusta, tuli Avoriazissa totta kai myös laskettuakin. Ilmat ei oikein suosinut muuta kuin ekana ja toisiksi viimeisenä päivänä. Silloin meikäkin sai vähän pandaa naamaan:



Sexually harrassed panda.

Uutta lunta oli vielä jonkin verran paikka paikoin ja käytiin Kristofferin kanssa niitä laskemassa. Siellä olisi ollut yksi tosi pitkä nousu, mistä olisi avautunut noin kolmen kilometrin lasku uudessa lumessa alas laaksoon, josta olisi voinut kävellä tietä pitkin takaisin hissille, mutta ilmojen ollessa niin epävakaita ja koko ajan muutuvia piti jättää kyseinen reitti väliin. Sääli, oltiin bongattu se jo ensimmäisenä päivänä ja vannottu, että tuo lasketaan vielä ennen kotiinlähtöä. Never happened, too bad. Avoriaz on kyllä keskuksena sen verta hieno, että sinne pitää mennä uudestaankin. Laskettavaa jäi vielä paljon, varsinkin jos olisi ottanut sen koko alueen lipun.

Lauantaina herättiin, siivottiin ja lähettiin takaisin Grenobleen. Grenoblessa oli lämpötila kerinnyt nousta viikon aikana noin 500 astetta ja oli pieni hiki kun kantoi tuhansien kilojen (liiottelen, minäkö?) painoisia pakaaseja kotiin. Kotiin päästyä kuuntelen musaa noin tunnin verran, sitten nukun vaatimattomat 13 tuntia putkeen. Sunnuntaina Grenoblessa oli 20 astetta lämmintä ja aurinko paistoi, pystyi korkaamaan shortsikelit tälle vuodelle. Menin syömään läheiseen intialaiseen raflaan (muttun vindaloo, mmmmmm...) ja kun ilma oli niin mukava niin lähdin sitten kävelemään kohti jokea. Matkalla törmään pariin terdellä istuvaan vaihtariin, jotka ei ollut tullut alppireissulle ollenkaan mukaan. Join heidän kanssaan pari olutta ja nautin porottavasta auringosta. Taisin voittaa myös vuosittaisen ”kuka korkkaa ekana terassikauden”-skaban. Etelä-Amerikan vaihtareita ei lasketa.

Kaiken kaikkiaan, oli oikein mukava viikko! Ja olipas pitkä kirjoitus! Lähemmäs 19 600 merkkiä välilyönteineen, sanoo merkkilaskuri.

Näin loppuun taas perinteinen täysin merkityksetön observaatio: Kummisetä on ”Le Parrain” ranskaksi. Mun korvaan se kuulostaa lähinnä joltain kalastusvälineeltä.

”Ojentaisitko tuon viisituumaisen parraimen siitä jalkojesi juuresta.”

”Jo toki! On muuten erittäin hyvä parrain! Tällä on hyvä hauhta metsästää.”

Ensi kerralla tosiaan yritän pistää niitä kuvia, lupaan. En ookkaan pistänyt niitä aikoihin.